Kemosynteesi

Jouni Inkalan yhdeksännen kokoelman runot syntyvät yllättävissä onteloissa ja arvaamattomissa lymypaikoissa. Syvänmeren haudoissa vailla valoa tapahtuva yhteyttäminen, kemosynteesi, rinnastuu ihmisen ihmeelliseen kykyyn selvitä elämästä silloinkin, kun on surun keskellä sinniteltävä vailla näkyvää toivoa, jaksettava - ja jatkettava eteenpäin. Muusien varjeluksessa alati jatkuvan ja uudistuvan luomistyön irrationaalinen ihme pelastaa, suojelee ja on ihmisen onneksi joskus voimakkaampi kuin eletyn hetken konkreettinen todellisuus. Kemosynteesin runot sisältävät viittauksia antiikin kulttuurihistoriaan, Raamattuun ja perinnehistoriaan. Ne puhuvat jäljelle jäämisestä, katoamisesta ja identiteetistä, kaukaisista ja läheisistä esi-isistä. Ne ketjuuntuvat toistensa kanssa ja kulkevat toistensa lävitse, kuin sukupolvet aina, ennen ja nyt. Kemosynteesin runoissa sanat yhteyttävät säkeitä, jotka kuljettavat mukanaan runsasta, moneen suuntaan aukeavaa merkitysmaailmaa. Tässä maailmassa lyövät kättä Inkalan taidokkaasti hallitsemat äly, huumori, ironia ja ennen kaikkea suuri ymmärrys ihmisen osaa kohtaan.