Sudenkuopat

Elämä on ansa: salaisuuksia, kaipuuta, kaunaa ja rakkautta, joka kaiken niin raadolliseksi tekee. Liikkumattomana maaten lapsi odottaa juoppoa isää yöksi kotiin, vielä on rauha mutta ulkona tuuli yltyy. Sairaalassa Sanna kylpee hiessä, ei tohdi avata ikkunaa, vaativainen huonetoveri kun on palelevaa sorttia. Helppoa ihmissuhdetta ei näissä novelleissa ole, eikä julminkaan kohtelu herätä pelkkää kaunaa. ¿Mistä se on tuollaasen kaulanki periny? Ei meirän suvus nuon ohkaasia kauloja oo¿, tapasi Irjan äiti sanoa. ¿Poijalla ei nuon ohkaasta kaulaa olsi, ja pää pysyys tukemata pystys.¿ Ja silti Irja muistaa miten lapsena, isän hautajaisten jälkeen, pääsi yöksi äidin kainaloon eikä väistänyt yllättävää lohtua, vaikka kainalo hielle haiskahtikin. Myös luonto on läsnä. Kuivaniemi ei jaarittele turhia vaan tavoittaa oleellisen: vinosti, matalalta puunrunkoihin osuvat auringonsäteet, rungon rosoisuuden selkää vasten, kevyesti leijuvan lumen, joka tuo mieleen hääkirkon pihalla iholle ryöpsähtäneet ruusunlehdet.